Ja paluu arkeen! Viettäessäni viimeisiä tunteja Cape Townissa ajattelin, että en halua tulla takaisin. Lomailu oli niin kivaa ja se kun sai kulkea vapaasti ja tehdä mitä huvittaa. Ei ollut riippuvainen kenestäkään. Niin se mieli kummasti muuttui kun avasi "oman" talon oven ja näki kaikki tytöt istuvan olohuoneen lattialla, mistä he hyppäsivät kaulaani ja hurja kälätys ja kuulumisien kyselyt alkoivat. No olihan niitä ollut ikävä ja oli kiva palata kotiin! Cape Townikaan ei enää kummitellut mielessä tämän lämpimän vastaanoton jälkeen. Kummallista miten he ovat ottaneet minut omakseen näinkin lyhyessä ajassa. Luulisi, että tytöt kyllästyvät vapaaehtoistyöntekijöiden vaihtelevuuteen ja täten eivät jaksaisi enää tutustua uusiin tyyppeihin, passivoituvat! Niin mulle ainakin kävisi. Miksi nähdä vaivaa ja tutustua, kun tyyppi on vain käymässä?
Tämä ajattelutapa aiheuttaa minulle välillä harmaita hiuksia. Varsinkin pienten lasten kohdalla. Tuntuu välillä väärältä kun lapset ottavat niin vahvasti osaksi elämää ja turvautuvat/tukeutuvat sinuun ja ajatus itsellä siitä että olen vain käymässä, enkä ole pysyvä heidän elämässään. Onko oikein antaa heidän luoda tunnesidettä itseeni ja onko oikein itseä kohtaan toimia samoin? Hankalia juttuja!
Piis änd Lööv: Jenna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti